Ups and downs
Elikkäs siis. Kävi jännä juttu. Tosiaan Messareiden jälkeen natisin jälleen kerran kaverille, että kun ei toi puudeli oo kuitenkaa Mun Rotu, että mikähän koira vois olla hauska.. Tässä kun Heikille vois kuvitella kaverin ottavansa, se kun on Laumasielu (harvinaisen koira puudeliksi). Silloin tuli sitten esille sellainen rotu kuin lapin porokoira. Itsehän en ollut moisesta koskaan kuullutkaan, ja varmistin Lindalta (paras tietolähteeni eläimistä) että voisiko se olla mun rotu. Linda oli yllättäen aivan samaa mieltä: porkkis vois just sopia mulle. Joten mielenkiinnolla aloin ottamaan selvää. Olin siis aiemmin jo ottanut muunmuassa pyreneiden paimenkoirista ja tollereista selvää. Olin jo aika vakuuttunut, että noutajaa en sittenkään halua enää (kultanennoutaja kun oli eka koira, ja nyt tää vedestänoutava puudeli on nykyinen), vaan että paimenkoiralla voisi olla kylliksi sitä Jotain mitä kaipaan.
Useamman kuukauden lueskelin erinnäisiä artikkeleita, selasin kaikki kasvattajien sivut läpi, luin lapinkoirafoorumia ja kolusin Lappalaiskoirat Ry:n sivut aivan täydellisesti läpi, eksyin porokoirakerhonkin sivuille (vai mikä olikaan. Se oli niin paljon pienempi saitti, ettei se jäänyt pysyvään muistiin..). Katselin myös innolla KoiraNetistä tietoja erinnäisistä porkkiksista, ja katselin videoita Youtubesta ja kotisivuilta. Mietiskelin ja tsuumailin.
Sitten jossain vaiheessa löysin mielestäni täydellisen oloisen yhdistelmän, josta oli juuri tulossa pentuja. Vanhemmat olivat makuuni vähän turhan nuoria, uroksen liikkeitä oli vähän moitittu näyttelyarvosteluissa, eikä emän aiemmasta pentueesta löytynyt mistään tietoa. Värikin oli omaan silmääni vähän "väärä", mutta silti olin aika vakuuttunut potentiaalista. Molemmilla vanhemmilla oli hyvät terveystutkimustulokset, suorannäköiset selät ja niillä oli tehty TOKOssa ja agilityssä melko paljon. Kun otin kasvattajaan yhteyttä, oli heti oikein selkeä yhteisymmärrys, miten hienoja koiria porkkikset on ja että voisin sopiakkin porokoiran omistajaksi. Sitten alustavasti sovittiin, että jos sieltä nyt useampi uros tulee, niin meitsi saa sieltä sitten oman pienen poron.
Kun pennut syntyivät, kävi ilmi, että uroksia todellakin löytyi yksi jopa minulle. Niitä syntyi pentueeseen neljä, viides pentu oli narttu. Ihastuin välittömästi erääseen pentuun, ja mielessäni päätin, että jos viisi-viikkoistapaamisessa vanhemmat vaikuttaisivat kivoilta, ja pentu tulisi hyvin leikkimään yms, se olisi se Minun Pentuni. Ja tässä vaiheessa olin toki vielä täysin varautunut siihen, että mielipiteeni muuttuu oikeassa elämässä pennun nähtyäni. Ikävä kyllä elämä ei mennytkään ihan putkeen. Useampaan otteeseen kasvattaja teki mielestäni hieman outoja valintoja, ja kyselin häneltä niihin perusteluita (kyseenalaistan aina kaiken kovaan ääneen), eikä hän selvästi oikein siitä pitänyt. Mutta sitten, kun kysyin mikä ihme hänet sai viemään viiden päivän ikäiset pennut ulos parvekkeelle, ja laitoin vielä eläinlääkärin kirjasta kolme sitaattia pennun lämmönsäätelykyvystä ja pentuhuoneen lämpötilasta ym, hän tulistui täysin. Minulle hän ei pentua myisi. Ikävästi minulle kerrottiin, etten tunne arktista rotua kyllin hyvin, en osaa arvostaa. Olen kuulemma liian yksityiskohtaorientoitunut ja teen varmasti kouluttaessakin liikaa toistoja. Minä en ole porokoiran arvoinen. Minun kuuluu pitäytyä fifeissä, sillä näin pikkutarkan ihmisen tulee vain hoidella koiransa turkkia ja olla lässyttämättä porokoiraihmisille.
Tämä selvä.
Sinänsä hymyilyttää. Kun vaan tuo ihminen tietäisi, miten nopeasti väsyn itse toistoihin koiraa kouluttaessa. Olen täydellinen pari porokoiran kanssa siinä mielessä, että varmaan väsyn koulutusjuttujen jauhamiseen yhtä nopeasti kun sekin; sitten lähdetään luontoon kävelemään. En minä mikään mestarikouluttaja ole, enkä edes kauhean tavoitteellinen. Minulle on tärkeintä, että koiraa pystyy pitämään vapaana, ja sen kanssa on ihanaa olla arjessa. Agilityä ja TOKOa olen harrastanut vain suhteen hiomisen mielessä, ja siksi kun lajeihin joskus 13-vuotiaana hurahdin edellisen koirani kanssa :) Eniten minä silti tykkään metsässä samoilla elukoiden kanssa, mielellään niin että on useampi ihminen ja lauma koiria :) Ja mitä turkinhoitoon tulee, minut on "pakotettu" tähän hommaan. Minulta on useampaan otteeseen tultu puhumaan trimmeri pois kädestä, kun olen ollut aivan valmis vetämään koiralle millisen sängen kauttaaltaan.. :D Odotan toisaalta innolla sitä päivää, kun tuon saa vetää lyhyeksi, vaikka täytyy siis myöntää että tuo koira upeassa continentalissa hivelee silmää kun se on hyvin hoidettu. Tänään vaan löytyi taas kaksi takkua (erkkari oli 7.2. ja sen jälkeen ollut vain yksi takku aiemmin) ja meinasin heittää taas hanskat tiskiin. Pitää vaan luottavaisin mielin olla, että kyllä minä vielä jaksan. Sain sentään harjattua tuon koiran tänään, ja sekotettua shampoon valmiiksi. Enää tarttis uhrata se n. 2h siihen itse pesuun ja föönaukseen. Onneksi se on tosin noin nopeasti ohi nykyään! Aivan mahtavan lyhyt turkki. Ei hemmetti jos tarttis pitää jossaa muussa leikkausmallissa.....!!
Joka tapauksessa oloni on melko turhautunut tästä koko episodista. Ei siis sillä, jos naisella on tuollaisia patoumia, niin ei sen kanssa olisi oikein yhteistyössä voinut ollakkaan. Ja olen mielelläni edes jonkinlaisessa yhteistyössä kasvattajan kanssa. Heikin kasvattajalla kun ei tunnu olevan kovin vahvaa kiinnostusta meidän tekemisiin ja menemisiin, kunhan vaan tietää että meillä on kaikki OK niin se riittää, enempää ei tarvitse. Ja edellisen koirani kasvattajan kanssa ei ole vieläkään tullut yhtäkään yhteydenottoa koiran tultua kotiin. Se täyttää tänä vuonna 12v. Se tosin täytyy sanoa edellisen koiran kasvattajan hyväksi, että tuli aivan mielettömän hyvät, selkeet ja tarkat ohjeet ruokinnan kanssa. Kultsujen kanssa kun sillä on väliä, vähän isompi koira.
Näin muuten melko jändepänden unen. Siinä joku ilmotti jossain pienestä porokoiranpennusta, jota oli kai kohdeltu kaltoin tms edellisessä kodissa, niin oli palannut kasvattajalle. Tai jotain. Menin sitä sitten katsomaan, Heikki jäi autoon pihalle. Porkkis oli vallan mukavan rastapäisen taiteilijatytön luona, ja hän kertoili vaikka mitä jänskää siitä koirasta hyvin vakavana. Juttelimme myös yleisesti ottaen koirista. Sitten istuttiin lattialla ja juteltiin ja naurettiin ja sillä rastatytöllä oli pentu sylissään. Hän kertoi edellisenäkin yönä nukkuneensa miehensä kanssa, ja heränneensä yhtäkkiä vaatien miestä nostamaan pennun pentulaatikosta sängyn vierestä hänelle syliin.
Enneunia? Ehee. Unessa koira taisi olla musta.
Otin yhteyttä erääseen kenneliin, joka vaikutti puhelun perusteella todella todella asialliselta. Tykkään. Nyt vielä paljon mietintää ja kavereiden kanssa jauhamista, ja sitten olen valmis lähtemään hakemaan poropennun kotiin ;) Ei vais, siis olen tässä juuri miettimässä, että miten sinne pääsis katsomaan pentuja ennen ku menee ihan ottamaan. Tarttis vähän meinaan sumplia nyt. Kenneli on kaukana. Mutta uhrauksia on tehtävä.
Ja niin, saatan saada hyvän vakkaripohjaduunin nyt. Se onkin miellyttävä uutinen näin koulua käyvälle. Aa, niin, koulu? Heh. No yksi ope on ollut kipeänä niin se on ihan huolella perunut tunteja, joten suurin osa luokasta ei pysy perässä että millon on tunteja ja missä on tunteja vai onko tunteja jne. Siellä meitä istuu aina koko joukko aulassa ja miettii että hitsi ku ois taas 3h hypäreitä. tms. Ei hyvä....
Useamman kuukauden lueskelin erinnäisiä artikkeleita, selasin kaikki kasvattajien sivut läpi, luin lapinkoirafoorumia ja kolusin Lappalaiskoirat Ry:n sivut aivan täydellisesti läpi, eksyin porokoirakerhonkin sivuille (vai mikä olikaan. Se oli niin paljon pienempi saitti, ettei se jäänyt pysyvään muistiin..). Katselin myös innolla KoiraNetistä tietoja erinnäisistä porkkiksista, ja katselin videoita Youtubesta ja kotisivuilta. Mietiskelin ja tsuumailin.
Sitten jossain vaiheessa löysin mielestäni täydellisen oloisen yhdistelmän, josta oli juuri tulossa pentuja. Vanhemmat olivat makuuni vähän turhan nuoria, uroksen liikkeitä oli vähän moitittu näyttelyarvosteluissa, eikä emän aiemmasta pentueesta löytynyt mistään tietoa. Värikin oli omaan silmääni vähän "väärä", mutta silti olin aika vakuuttunut potentiaalista. Molemmilla vanhemmilla oli hyvät terveystutkimustulokset, suorannäköiset selät ja niillä oli tehty TOKOssa ja agilityssä melko paljon. Kun otin kasvattajaan yhteyttä, oli heti oikein selkeä yhteisymmärrys, miten hienoja koiria porkkikset on ja että voisin sopiakkin porokoiran omistajaksi. Sitten alustavasti sovittiin, että jos sieltä nyt useampi uros tulee, niin meitsi saa sieltä sitten oman pienen poron.
Kun pennut syntyivät, kävi ilmi, että uroksia todellakin löytyi yksi jopa minulle. Niitä syntyi pentueeseen neljä, viides pentu oli narttu. Ihastuin välittömästi erääseen pentuun, ja mielessäni päätin, että jos viisi-viikkoistapaamisessa vanhemmat vaikuttaisivat kivoilta, ja pentu tulisi hyvin leikkimään yms, se olisi se Minun Pentuni. Ja tässä vaiheessa olin toki vielä täysin varautunut siihen, että mielipiteeni muuttuu oikeassa elämässä pennun nähtyäni. Ikävä kyllä elämä ei mennytkään ihan putkeen. Useampaan otteeseen kasvattaja teki mielestäni hieman outoja valintoja, ja kyselin häneltä niihin perusteluita (kyseenalaistan aina kaiken kovaan ääneen), eikä hän selvästi oikein siitä pitänyt. Mutta sitten, kun kysyin mikä ihme hänet sai viemään viiden päivän ikäiset pennut ulos parvekkeelle, ja laitoin vielä eläinlääkärin kirjasta kolme sitaattia pennun lämmönsäätelykyvystä ja pentuhuoneen lämpötilasta ym, hän tulistui täysin. Minulle hän ei pentua myisi. Ikävästi minulle kerrottiin, etten tunne arktista rotua kyllin hyvin, en osaa arvostaa. Olen kuulemma liian yksityiskohtaorientoitunut ja teen varmasti kouluttaessakin liikaa toistoja. Minä en ole porokoiran arvoinen. Minun kuuluu pitäytyä fifeissä, sillä näin pikkutarkan ihmisen tulee vain hoidella koiransa turkkia ja olla lässyttämättä porokoiraihmisille.
Tämä selvä.
Sinänsä hymyilyttää. Kun vaan tuo ihminen tietäisi, miten nopeasti väsyn itse toistoihin koiraa kouluttaessa. Olen täydellinen pari porokoiran kanssa siinä mielessä, että varmaan väsyn koulutusjuttujen jauhamiseen yhtä nopeasti kun sekin; sitten lähdetään luontoon kävelemään. En minä mikään mestarikouluttaja ole, enkä edes kauhean tavoitteellinen. Minulle on tärkeintä, että koiraa pystyy pitämään vapaana, ja sen kanssa on ihanaa olla arjessa. Agilityä ja TOKOa olen harrastanut vain suhteen hiomisen mielessä, ja siksi kun lajeihin joskus 13-vuotiaana hurahdin edellisen koirani kanssa :) Eniten minä silti tykkään metsässä samoilla elukoiden kanssa, mielellään niin että on useampi ihminen ja lauma koiria :) Ja mitä turkinhoitoon tulee, minut on "pakotettu" tähän hommaan. Minulta on useampaan otteeseen tultu puhumaan trimmeri pois kädestä, kun olen ollut aivan valmis vetämään koiralle millisen sängen kauttaaltaan.. :D Odotan toisaalta innolla sitä päivää, kun tuon saa vetää lyhyeksi, vaikka täytyy siis myöntää että tuo koira upeassa continentalissa hivelee silmää kun se on hyvin hoidettu. Tänään vaan löytyi taas kaksi takkua (erkkari oli 7.2. ja sen jälkeen ollut vain yksi takku aiemmin) ja meinasin heittää taas hanskat tiskiin. Pitää vaan luottavaisin mielin olla, että kyllä minä vielä jaksan. Sain sentään harjattua tuon koiran tänään, ja sekotettua shampoon valmiiksi. Enää tarttis uhrata se n. 2h siihen itse pesuun ja föönaukseen. Onneksi se on tosin noin nopeasti ohi nykyään! Aivan mahtavan lyhyt turkki. Ei hemmetti jos tarttis pitää jossaa muussa leikkausmallissa.....!!
Joka tapauksessa oloni on melko turhautunut tästä koko episodista. Ei siis sillä, jos naisella on tuollaisia patoumia, niin ei sen kanssa olisi oikein yhteistyössä voinut ollakkaan. Ja olen mielelläni edes jonkinlaisessa yhteistyössä kasvattajan kanssa. Heikin kasvattajalla kun ei tunnu olevan kovin vahvaa kiinnostusta meidän tekemisiin ja menemisiin, kunhan vaan tietää että meillä on kaikki OK niin se riittää, enempää ei tarvitse. Ja edellisen koirani kasvattajan kanssa ei ole vieläkään tullut yhtäkään yhteydenottoa koiran tultua kotiin. Se täyttää tänä vuonna 12v. Se tosin täytyy sanoa edellisen koiran kasvattajan hyväksi, että tuli aivan mielettömän hyvät, selkeet ja tarkat ohjeet ruokinnan kanssa. Kultsujen kanssa kun sillä on väliä, vähän isompi koira.
Näin muuten melko jändepänden unen. Siinä joku ilmotti jossain pienestä porokoiranpennusta, jota oli kai kohdeltu kaltoin tms edellisessä kodissa, niin oli palannut kasvattajalle. Tai jotain. Menin sitä sitten katsomaan, Heikki jäi autoon pihalle. Porkkis oli vallan mukavan rastapäisen taiteilijatytön luona, ja hän kertoili vaikka mitä jänskää siitä koirasta hyvin vakavana. Juttelimme myös yleisesti ottaen koirista. Sitten istuttiin lattialla ja juteltiin ja naurettiin ja sillä rastatytöllä oli pentu sylissään. Hän kertoi edellisenäkin yönä nukkuneensa miehensä kanssa, ja heränneensä yhtäkkiä vaatien miestä nostamaan pennun pentulaatikosta sängyn vierestä hänelle syliin.
Enneunia? Ehee. Unessa koira taisi olla musta.
Otin yhteyttä erääseen kenneliin, joka vaikutti puhelun perusteella todella todella asialliselta. Tykkään. Nyt vielä paljon mietintää ja kavereiden kanssa jauhamista, ja sitten olen valmis lähtemään hakemaan poropennun kotiin ;) Ei vais, siis olen tässä juuri miettimässä, että miten sinne pääsis katsomaan pentuja ennen ku menee ihan ottamaan. Tarttis vähän meinaan sumplia nyt. Kenneli on kaukana. Mutta uhrauksia on tehtävä.
Ja niin, saatan saada hyvän vakkaripohjaduunin nyt. Se onkin miellyttävä uutinen näin koulua käyvälle. Aa, niin, koulu? Heh. No yksi ope on ollut kipeänä niin se on ihan huolella perunut tunteja, joten suurin osa luokasta ei pysy perässä että millon on tunteja ja missä on tunteja vai onko tunteja jne. Siellä meitä istuu aina koko joukko aulassa ja miettii että hitsi ku ois taas 3h hypäreitä. tms. Ei hyvä....